Istut joka maanantaisessa kokouksessa. Kokous venyy, ja sinun valmistelemasi asia käsitellään viimeisenä. Kello käy, ja tiimin vetäjä ruksaa agendan viimeisen kohdan yli ja sanoo, että nyt meillä ei ole enää aikaa tähän. Rintaasi puristaa ja sulkeudut. “Eikö tämä projekti, johon tällä hetkellä käytän 80% työajastani, ole enää prioriteetti? Onko se, mihin käytän kaiken aikani arvoasteikolla “käydään jos ehditään?” Arvostetaanko täällä osaamistani?”  Ulospäin et vaikuta kimpaantuneelta, mutta loppukokouksessa et puhu juuri pakollista enempää. Jälkeenpäin sinua jää harmittamaan, ettet sanonut mitään. “Miksen vain nostanut asiaa esille ja kysynyt, onko yhteisissä prioriteeteissa tapahtunut muutos?” Päivän kiireet kuitenkin vievät mukanaan, ja asia jää taustalle. Tilanne tupsahtaa vielä seuraavina päivinä mieleesi. Mietit, pitäisikö sinun jutella asiasta tiimin vetäjän kanssa. ”Toisaalta, meni jo! Eihän tässä enää mitään. Mitä hyötyä siitä nyt enää olisi. Sitäpaitsi, miltä sekin nyt vaikuttaisi, jos nostaisin tämän jutun esiin vasta nyt, kahden päivän jälkeen? Olen vain liian herkkä”, ajattelet. “Toisesta korvasta sisään toisesta ulos, eikö niin? Mikä siinä muka on niin vaikeaa? Ihan pikku juttu muutenkin. Ei nyt tällaisen vuoksi viitsi tuhlata toisen aikaa. Mitä muka edes sanoisin? Että tuli paha mieli, kun minun juttuni jätettiin pois agendalta? Tämähän on ihan naurettava juttu.”    Puhumattomuus synnyttää katkeruutta Yksi suurimmista esteistä avoimen, psykologisesti turvallisen ilmapiirin luomiselle tiimissä on se, ettemme nosta esiin asioita, jotka jäävät kaihertamaan. Jokaisen vaivaamaan jääneen, käsittelemättömän asian myötä katsomme kuitenkin ympärillä olevia ihmisiä hivenen tummempien linssien läpi. Pienet asiat kasaantuvat, ja hiljalleen huomaat, että suhteesi tiimiläisiisi on etäisempi. Sisällesi on alkanut pesiytyä katkeruutta, vaikka mitään sen isompaa konfliktitilannetta ei olekaan. Olet turhautunut ja tyytymätön ja huomaat, että ilo ja yhteinen innostus on jäänyt vähemmälle. Toisinaan tuntuu, että olemme parempia…

Juttelin miehen kanssa, joka on kerännyt viisautta työelämästä 80-luvulta alkaen. Ollut töissä johtotehtävissä suurissa yhtiöissä ja huhkinut voimia säästelemättä startupeissa. Kysyin, missä työssä hän on viihtynyt parhaiten ja miksi. “Kyllä se oli se Nokia.” Odotin, että hän jatkaisi kertomalla jotain tekemisen meiningistä, uuden maailman luomisesta ja niistä vanhoista hyvistä ajoista Nokialla, joista saa kuulla. Hän vastasikin: “Siellä pääsi piiloon kun sitä tarvitsi.” Ihmisen motivaation saloihin perehtyneenä olin lievästi sanottuna hämmentynyt vastauksesta. Pääsi piiloon. Kun sitä tarvitsi. Tämä voi kuulostaa jonkun korvaan vastuuta välttelevän ihmisen vastaukselta. Kyseessä on kuitenkin yksi tarmokkaimmista ja motivoituneimmista ihmisistä, joita tunnen. On suurta viisautta tiedostaa, milloin on hyvä siirtyä etulinjalta taaemmaksi keräämään hetkeksi voimia. Ihmistä ei ole luotu kohkaamaan sata lasissa koko ajan. On aikoja, jolloin teemme kaikella tarmollamme. On aikoja, jolloin lataamme akkuja. Toisilla ihmisillä tämä syklisyys näkyy voimakkaampana kuin toisilla. Miten organisaatio voi riittävällä tavalla kunnioittaa ihmisen suorituskyvyn vaihtelua? On epärealistista olettaa, että parhaimmatkaan oman jaksamisensa vaalijat olisivat koko ajan liekeissä. On selvää, että tulee aikoja, jolloin et pysty vetämään rekeä samaan tahtiin kuin aiemmin. Toinen vanhemmistasi sairastuu, teit muutaman projektin liikaa, hirsitalon rakentaminen ei ollutkaan niin idyllistä. Elämä tapahtuu. Miten keksimme ratkaisuja tilanteisiin, joissa ihminen tarvitsee hengähdystaukoa, ilman että siihen liittyy häpeää tai alisuoriutumisen leimaa? Pohdimme Filosofian Akatemialla paljon sitä, miten ihmiset olisivat innostuneita työssään ja aktiivisesti kehittäisivät omaa työtään eteenpäin. Organisaation kannalta se, että ihmisillä on K. Jarengon sanoin ”aivot ja sydän mukana töissä”, on välttämätön ehto organisaation jatkuvalle kehittymiselle ja uusiutumiselle. On kuitenkin vastuutonta vaatia ihmisen koko potentiaalia, luovuutta, intoa ja itsensä likoon laittamista, ellei samalla mitalla ole valmis tukemaan häntä silloin, kun hän ei kykene parhaimpaansa. Emme ansaitse ihmistä hänen…