Jos tarkoituksesi on luoda yhteys toiseen ihmiseen ja kannatella vaikeuden keskellä, on monta tapaa, miten hyvää tarkoittava kommunikointi voi mennä pieleen. Seuraavaksi listaan yleisimmät esteet empaattisen kohtaamisen syntymiselle.Kuvitellaan, että ystäväsi tai työkaverisi on juuri jakanut kanssasi hänelle todella kipeän tai häpeällisen asian. Vastaat: 1. "Älä nyt, sinullahan on kaikki hyvin. Sinullahan on kaikesta huolimatta hieno koti, parisuhde ja työ." ( Yrität luoda perspektiiviä.)Perspektiivin luominen sinänsä on mahtava asia, mutta siinä hetkessä, kun ystäväsi on juuri jakanut hänelle vaikean tai häpeällisen asian, se voi olla todella satuttavaa tai herättää ärtymystä. Kyse ei ole objektiivisesta todellisuudesta vaan subjektiivisesta kokemuksesta. Tämän takia hyvää hyvyyttä tarjottu perspektiivin luominen voi usein lisätä toisen tunnetta siitä, että kukaan ei ymmärrä häntä ja että hänen kokemusta vähätellään. 2. "Kuka tämän teki? V**** p***iainen!!" (Haluat selkeyttää tilannetta löytämällä syyllisen.)Etsimme mielellämme syyllisen, koska se tuo varmuuden ja selkeyden tunnetta epävarmuuden keskelle. Mielemme inhoaa epävarmuutta. Syyllisen löytyminen saa tilanteen tuntumaan hallittavalta. “Tiedän, kuka on hyvis ja kuka pahis ja mitä seuraavaksi tulee tehdä.” Syyllisen etsiminen vie sinut samantien kauaksi tilanteen monitahoisuuden ymmärtämisestä, ja jälleen ihmisen kokemus jää huomiotta, kun huomiomme kääntyy kohti syyllisen soimaamista. 3. "Älä huoli. Sen kun kirjoitetaan nyt kaikki asiat paperille. Sitten katsotaan, missä vaihtoehdoissa on eniten järkeä. Ihan ensiksi meidän pitää vain..." (Yrität auttaa ratkaisemaan ongelman.)Tämä on kenties vaarallisin, koska se kuulostaa niin mielettömän houkuttelevalta. Onhan siinä perääkin. Ratkaisukeskeistä lähestymistapaa ehdottomasti tarvitaan. Tähän on tultava kuitenkin vasta sen jälkeen, kun toisen tunteet ja ajatukset on täysin kuultu ja nähty. Useimmiten selkeästi keskustelun loppupuolella, ja vahvempien kokemusten kanssa useimmiten vasta tilanteen laannuttua seuraavana päivänä.Ratkaisut löytyvät usein melkein itsestään sitten kun ihminen kokee tulleensa ymmärretyksi ja kun pääsemme käsiksi siihen, mitä toinen…

Läheisesi sanoo ohimennen jotain ja yhtäkkiä huomaat että rintaasi puristaa ja sulkeudut. Et vaikuta kimpaantuneelta, mutta olet välinpitämätön ja kylmä. Tämä on yksi reagointitapa tilanteeseen, jolloin johonkin sinun kipukohtaasi on osuttu. Häpeään ja nöyryytykseen erikoistunut tutkijatohtori Linda Hartling kuvaa sulkeutumisen ja etääntymisen reagointitapaa termillä liikkuminen “toisesta poispäin”.* Näin prosessi etenee: 1. Läheinen A sanoo jonkun asian joka osuu kipualueelle. Kipualueelle on osuttu silloin, kun reaktio kommenttiin/tilanteeseen on ylimitoitettu tilanteen tapahtumiin nähden.  Iida: “Ei nyt tee mieli leipää, mutta voisin ehkä ottaa kaakaota.” Läheinen A: “Saat kyllä itse tehdä kaakaon.”  –> Iida sulkeutuu (ei perustu tositapahtumiin 😀 eipä vissiin.) 2. Sulkeutuminen Iida on vaitonainen ja surumielinen. Läheinen kysyy: “Mikä sinun on? Onko jokin hullusti?” Iida on kykenemätön vastaamaan koska hänen mielessään: “Tämä on niin tyhmä ja pieni juttu! Ihan mitätön homma! Mitä muka oikein sanoisin? Että tuli paha mieli kun ite pitää tehä kaakao?! Tämähän nyt on ihan naurettava asia.” Joten hän ei sano mitään. Hetken päästä hän saa hyvällä tuurilla sanottua että “joo, tuli paha mieli.” Muita vaihtoehtoisia huonommaksi koettuja vaihtoehtoja tähän pisteeseen olisi “Ei mikään.” tai “Nokun sinä aina..” Tässä vaiheessa läheinen A on ns. kuistilla. Mysteerinen asia X on saanut naisen poissaolevaksi. Mikä nyt neuvoksi? Tässä kohtaa on useita vaihtoehtoja, joista jotkut ovat merkittävän paljon tehokkaampia kuin toiset. Houkuttelevin vaihtoehto olisi alkaa kaivamaan ongelma esiin ja generoimaan mahdollisia ratkaisuvaihtoehtoja, jotta saadaan nainen taas leppoisaksi nauravaksi itsekseen PIAN!! (Tai: “No ei sitten!! Ei puhuta!!” —> iso soppa.) Läheinen A on kuitenkin oppinut jotain. Kun Iida on vaiheessa 2 (sulkeutuminen), ratkaisujen generoiminen on täysin turhaa, vaikka ongelman saisi kuin saisikin nyhdettyä ulos. Ratkaisut väärässä vaiheessa lähinnä lisäävät turhautumista ja synnyttävät…

Kaksi eniten toisiinsa sekoitettua sosiaalista tunnetilaa ovat syyllisyys ja häpeä. Mitä väliä? Toinen on yhteydessä masennukseen ja ahdistuneisuuteen, toinen vastuullisuuteen ja hyviin sosiaalisiin taitoihin. Häpeä on vahvasti yhteydessä masentuneisuuteen, itsetuhoisuuteen, ahdistuneisuuteen, riippuvuuksiin, aggressiivisuuteen ja syömishäiriöihin.* Syyllisyys on käänteisessä yhteydessä edellä mainittuihin ja lisää vastuunottoa ja pro-sosiaalista käyttäytymistä.* Ilman syyllisyyttä ei ole moraalista kasvua. Psykologian tohtori Chris Germerin sanoin syyllisyys on ajatus “tein jotain huonoa” kun taas häpeä on “olen huono”. Syyllisyys kannustaa tekemään ensi kerralla toisin. Ottamaan toiset huomioon. Häpeä koskee identiteettiä, ei etiikkaa. Koet että olet epäonnistunut ihmisenä, et eettisesti. Häpeä on moraalia tuhoavaa. Syyllisyys on moraalia rakentavaa. Häpeä on yksi ihmisen vaikeimmista, lamaannuttavimmista tunteista. Satuttavinta ei usein ole se mitä olemme kokeneet, vaan kokemuksen aiheuttama häpeä. Kokemus häpeästä on universaali ja erottamaton osa ihmisyyttä. Tämä johtuu siitä, että häpeä kumpuaa tarpeestamme olla rakastettu. Lapsena olemme täysin riippuvaisia huoltajastamme, jotta saamme turvaa ja ruokaa selviytyäksemme. Selviytymisemme on kiinni siitä, että joku toinen rakastaa meitä. Tämä tarve ei häviä elämämme aikana vaikka opimme itse keräämään ruokamme ja rakentamaan katon pään päälle. Häpeä on pelkoa siitä, että jollakin tavalla et olekaan rakastamisen arvoinen. “En ole tarpeeksi kompetentti, kaunis, osaava, tehokas, menestynyt, urheilullinen…” “Olen liian monimutkainen” “ Vihastun liian helposti” “Olen ilkeä” Koemme että meissä on jokin vialla, minkä takia emme ole arvokkaita ja ansaitse kuulua joukkoon. Häpeän kokemuksen tunteminen on monisyinen: siihen vaikuttaa muun muassa jokaisen yksilöllinen henkilöhistoria, kulttuuri ja ympäröivä yhteiskunta. Opimme ympärillä olevilta yhteisöiltämme, kuten perheeltämme, mikä on suotavaa ja minkälainen oleminen on arvostettua. Tästä osa on rakentavaa ja esimerkiksi auttaa meitä toimimaan eettisesti muita ihmisiä kohtaan (opettaa syyllisyyttä toisia satuttavasta toiminnasta).Osa on sitä vastoin rikkovaa ja saa meidät…

  “Ole tasapainoisesti rakastava kumppani, hoivaava äiti, menestyvä yrittäjä, maaginen rakastaja, auttava ystävä, huippu-urheilija, tietoinen-joogi. Näin vähintään. Liiku enemmän, syö paremmin, tee isommin ja suhdeudu syvemmin.” Pyrkimyksessä tasapainoon olemme aina vääjäämättä häviöllä. Vähintäänkin jäljessä. “Ahh nyt kun olen kirjoittanut kirjaa, en ole muistanut soittaa ystävälle hänen syntymäpäivänään. Enkä ole haravoinut pihaa ja ollaan syöty muroja päivälliseksi kolme päivää putkeen. Ja eivätkö nämä nyt ole niitä perusasioita, joista ei saisi luistaa? Hyvänen aika. Onko yhden kirjan kirjoittaminen ja syntymäpäivien muistaminen samaan aikaan liikaa vaadittu?” Tasapainon jahtaaminen on yhtä käytännöllinen konsepti kuin perisynti. Sitä nyt ei vaan hemmetti saa hanskattua, vaikka kuinka yrittäisi. Mitä huolellisemmin tavoittelet tasapainoa, sitä enemmän huomaat, missä olet vajavainen ja “epätasapainossa”. Soimaamme itseämme ja piiskaamme enemmän. Tasapaino ei ole tie stressittömyyteen. Vanha kunnon armollisuus on paras rohto kohonneeseen verenpaineeseen. On aikoja, jolloin luot jotain uutta maailmaan ja se vaatii suuren osan läsnäolostasi. Aika, jolloin “Aivan hyvin voin tehdä viittä asiaa täysillä” on pätevä lause. Luomisaika. Itse saatan linnoittautua parvekkeelle viikoksi, jotta saan kurssin valmiiksi ja kauniisiin kansiin. Tällöin sätimme itseämme siitä, ettemme kaikessa touhussa ole ehtineet ystävän rapujuhliin ja lettukesteille. Johtuu kai ajankäytön taitojen puutteesta. Pitäisi kai osallistua jollekin kurssille. Eikös kiire ole vain prioriteettien puutetta? Seuraavassa vaiheessa väsyttää ja luomisvoimat on käytetty. Mikään ei huvita. Tekemisen tahti on huomattavasti hidastunut. Olet kai siis laiska paska. “Miten voi olla, etten saa mitään aikaan? Miten voi olla jaksamatta edes suunnitella mitään mahtavaa?” Tai sitten voit muistaa, että nyt ei ole aika tehdä tasapainoisesti kaikkea, vaan on aika levätä. Nukut enemmän päiväunia ja kutsut taas ystäviä ja sukulaisia teelle. En usko, että kukaan, joka on antanut kaikkensa itsestään maailmalle –…

  Aloitan sitten kun minulla on koulut käyty. Sitten kun lapset on koulussa, lähtenyt kotoa. Aloitan sen videoblogin kun olen laihtunut 5kg. Alan ottamaan kuvia, sitten kun minulla on oikeanlainen kamera. Sitten kun olen käynyt vielä nuo kaksi kurssia. Tiedätkö mitä. Maailmassa on loputtomasti opittavaa. Aina on vielä se yksi koulutus tai vielä se yksi artikkelikokoelma mihin pitäisi ehdottomasti vielä tutustua. Et tule koskaan olemaan valmis. Tai edes valmiimpi, koska vaatimustasosi nousee samassa suhteessa kompetenssiesi kanssa. Aloita sillä mitä sinulla on. Sinulla on niin paljon annettavaa. Taskussasi on parempaa teknologiaa kuin ammatti elokuvaohjaajilla oli käytössään 15v sitten. Älä määrittele itseäsi sen perusteella missä olet nyt. Puhu ihmisille siitä mitä kohti haluat olla menossa. Kerro siitä mistä olet kiinnostunut. Kun ihmiset tietävät mitä rakastat, muut osaavat tuupata sinua oikeaan suuntaan tai yhdistää sinut muiden kanssa, jotka ovat maailmassa samalla asialla. Kun sinulta kysytään mitä teet voit vastata näin: “Tällä hetkellä olen töissä rautakaupassa, mutta olen todella kiinnostunut virtuaalitodellisuuden mahdollisuuksista. Etenkin siitä kuinka tällaisia teknologioita voitaisiin käyttää rauhanneuvotteluissa empatian ja perspektiivin ottamisen välineenä.” Sinut muistetaan siitä mistä olet innostunut. Älä itse ahtaa itseäsi laatikkoon, niin ei ahtaa kukaan muukaan. Laajenna ensin itse sitä miten näet itsesi, mahdollisuudet seuraavat perässä. Viimeisenä vielä. Ala puuhastella. Puuhastelussa on leikillisyyttä. Kokeile juttuja. Elämää ei tarvitse ottaa liian tosissaan. Sinun ei todellakaan tarvitse tietää mitä teet seuraavat 20 vuotta. Puoliakaan niitä töitä joita tehdään kymmenen vuoden päästä ei ole vielä olemassa. Inspiraatio kumartaa uteliaisuudelle.

 Koin pitkään syyllisyyttä siitä, että minulla on asiat niin hyvin. Miksi minä sain syntyä turvalliseen perheeseen, kun naapurissani joku kokee päivittäin väkivaltaa? Miksi minä synnyin maahan, jossa minun ei tarvitse pelätä henkeni puolesta, kun joku toinen herää maailmaan, jossa rauhan käsite on suhteellinen? Huomaamattani pienensin itseäni, jotta pelikenttä olisi tasaisempi. Tiedättehän, jos hapankorppua ei ole kaikille, ollaan sitten kaikki ilman. Yllättäen oma pienentymiseni ei tehnytkään maailmasta reilumpaa, ainoastaan vei minulta voiman vaikuttaa siihen minkä koin tärkeimmäksi. Hiljalleen olen alkanut ymmärtää, että minun on turha kantaa syyllisyyttä jostain mihin en ole kyennyt itse vaikuttamaan. Ainoa mitä voin tehdä, on ottaa kaikki se rakkaus, joka minulle on annettu ja käyttää koko kapasiteettini sen jakamiseen. Huomasin että pienentämällä itseäni, en myöskään kunnioita niitä jotka ovat olleet minua ennen. Olen tässä missä olen, isoäitieni unelmien takia, isoisieni rukousten takia. Kuinka monet miljoonat ihmiset ovat työskennelleet kädet ruvella ja sydän verellä, jotta voin seistä tässä tänään? Ihmettelen aina kun tuttava sanoo minulle että saatpa sinä paljon aikaan. Minäkö saan jotain aikaan? En ole koskaan saanut mitään aikaan yksin. Olemme koko ajan osa laajempaa systeemiä. Jokaiseen tekoosi vaikuttaa uskomaton epälineaaristen vaikuttimien verkosto, jota emme mitenkään kykene hahmottamaan. Edes se, että olen kyennyt keskittymään koulussa ja jaksanut lukea suuren määrän kirjoja ei ole yksin omaa aikaansaamistani. Olen voinut keskittyä mm. koska olen elänyt kodissa jossa minun ei ole tarvinnut pelätä mitä seuraavaksi tapahtuu. Mieleni on ollut vapaa oppimaan. Tämä on sellainen lahja, jonka suuruutta ei voi koskaan ymmärtää.   Lapsella joka elää kodissa, jossa emotionaalinen ilmapiiri ei ole turvallinen, ei ole samanlaiset lähtökohdat. Jokainen joka on kokenut surua tietää mitä trauma tekee mielen kyvylle vastaanottaa uutta. Isoisämme…

 ”Sen kun vaan seuraat intohimoasi!” Upea neuvo, jos olet palavan innostunut yhdestä asiasta ja tiedät tasan tarkkaan, mikä on sydämesi kutsumus. Tai kuulut niihin pariin prosenttiin ihmisistä, jotka ilmoittavat jo tarhassa rupeavansa palomiehiksi tai kirjakaupan myyjiksi. Kulttuurimme ihannoi ihmisiä, jotka ovat saavuttaneet valtavan määrän asioita nuorella iällä, antaneet koko elämänsä yhdelle asialle ja tehneet jotain suureellista (ajattele Steve Jobs, Elon Musk, Arianna Huffington ja kumppanit). Tarkoitukseni ei missään nimessä ole vähätellä ihmisiä, jotka tekevät rakastamaansa asiaa täydellä höyryllä. He inspiroivat jokaista ympärillään olevaa ihmistä ja antavat muille luvan toteuttaa omia unelmiaan. Nämä ihmiset ovat huikeita. Heissä on taikapölyä, ja tarvitsemme heitä kaikessa loistossaan. Tämä on kuitenkin vain yksi tapa olla. Useimpia meistä kiinnostaa valtavan moni asia. Emme osaa päättää, mihin ryhtyisimme kunnolla, kun mikään ei kuitenkaan ole niin kovasti ylitse muiden. Tai sitten mikään ei ole erityisen mukavaa ja on lukossa siinä, ettei vain tiedä, mikä se oma juttu on. Kunhan elelee eteenpäin. Tunnemme huonoa omaatuntoa siitä, että meidän olisi vihdoin valittava se jokin yksi asia. Luemme kasapäin self-help-kirjoja. Tokihan sen intohimon siellä jossain on oltava, visusti piilossa lapsuuden traumojen alla tai ahdettuna nurkkaan epäonnistumisen pelosta. Kulutamme vuosia intohimomme etsimiseen. Piiskaamme itseämme siitä, että kutsumusta ei ole löytynyt. Häpeämme kiemurtelevaa ja epäjohdonmukaista polkuamme. ”Tähän ikään mennessä minun tulisi jo tietää kuka olen ja mitä haluan.” Tarkastelin kiehtovimpia ihmisiä, joita tunnen, ja huomasin, ettei yksikään heistä ole kirkkaasti tiennyt, mitä tekevät elämällään. Heidän polkunsa ei missään nimessä ole ollut suoraviivainen. Ehkä siksi pidänkin heistä niin paljon. Näillä ihmisillä on sellaista syvää viisautta, jota vain rikas elämänkokemus voi antaa. Mutkitteleva polku tuo viisaat silmät. Läpitunkevan ymmärtäväisen katseen, josta tuomitsevuus on riisuttu vuosia…

  Tänä keväänä ystäväni palautti gradunsa, jonka työstämiseen oli kulunut viisi vuotta. Viisi vuotta? Saatat kysyä, oliko hän tehnyt samaan aikaan töitä tai muita opintoja. Kenties hän ei ole kovinkaan aikaansaava? Jyväskylän yliopiston teettämän tutkimuksen mukaan “gradua vaille valmiita” oli Suomessa vuonna 2010 noin 15 000. Jos mukaan lasketaan ne, jotka eivät enää ole kirjoilla yliopistoissa, luku on huomattavasti suurempi. Suuri osa opiskelijoista, joilla gradu viivästyy, ovat kuuden laudaturin ylioppilaita. Opiskelijoita, jotka ovat kertoneet potevansa kirjoittamisen kammoa ja arvioiduksi tulemisen pelkoa. Taustalla on usein täydellisyyden tavoittelu ja kohtuuton itsekritiikki. Gradun teon pitkittyessä paine tuottaa jotain häikäisevää kasvaa vuosi vuodelta, kun aikaa graduun on kerran käytetty niin paljon. Tukahduttava kierre on valmis. Ystäväni tiedostaa itsekritiikkinsä ja jutellessamme sanoi hiukan naurahtaen: “No, onhan mussa vähän perfektionistin vikaa.” Näinhän me puhumme. Perfektionismi on toinen tapa sanoa “teen asiat huolella ja olen tunnollinen”. Kannamme perfektionismia ja suorittamista kuin kunniaviittaa. Kiire ja uupumus ovat statussymboleja. Olemme yhdistäneet kiireen, suorittamisen ja virheettömyyden siihen, että olemme arvokkaita ihmisiä. Tämä kertoo yhteiskuntamme syvemmästä rakenteesta, jossa vain aikaansaava ihminen on tuottava. Siispä kiireisellä suorittajalla on korkeampi arvo. Emme ole valmiita myöntämään, mitä perfektionismi todella on. Perfektionismilla tarkoitetaan uskomusta, että jos teen kaiken täydellisesti ja näytän täydelliseltä, voin välttää tai minimoida kritiikin, tuomitsevuuden, kivun ja häpeän. Täydellisyyden tavoittelua ohjaa pelko siitä, ettei ole tarpeeksi. Arvoni on se, kuinka hyvin suoriudun. Korjaan, miellytän ja suoritan niin virheettömästi, ettei kukaan voi sanoa, etten olisi tarpeeksi. Perfektionistit ovat usein kasvaneet ympäristössä, jossa on kehuttu suorituksista ja saavuttamisesta. Oma arvo yhdistyy arvosanoihin, pistemääriin, muiden miellyttämiseen, urheiluun tai ulkonäköön. Itsensä rakentava kehittäminen on asia erikseen. Halu tehdä paremmin kumpuaa sisältä. Perfektionismi puolestaan on ulkoa ohjautuvaa.…

  Vaatii uskomatonta rohkeutta haudata asia, joka on edustanut kaikkea sitä, mitä haluaa saada aikaan maailmassa. Jolle on antanut sielunsa, voimansa ja aikansa, ja sitten vielä vähän lisää. Pettymys itseen. Häpeä. Sekaannus, hämmennys, kiukku, joka kenties pohjimmiltaan on surua menetetystä todellisuudesta. Valtava huoli kaikista niistä, joiden toiveet on ensin nostattanut taivaisiin ja joille nyt tuottaa pettymyksen. Häpeä lamaannuttaa. Kokemus täydellisestä kelpaamattomuudesta ja riittämättömyydestä. Häpeä syntyy ihmisten välillä ja myös hälvenee ihmisten välillä. Häpeä ei kestä päivänvaloa. Kun sen sanoo ääneen, kuristusote hellittää. Häpeä elää salassa pitämisestä ja tuomitsevuudesta. Kulttuurisesti olemme edenneet virheiden peittelystä siihen, että epäonnistumisista on tullut muotia. Viime vuosina pinnalle on ponnahtanut epäonnistumiskonferenssejä ja virheitä juhlitaan shampanjalla. En missään nimessä tarkoita sitä, että tämä olisi huono asia. Epäonnistumiset ovat oppimisen ja innovaation välttämätön ehto. Mutta. Epäonnistumisten rummuttaminen ilman että katsomme sen kumppaneita – epätoivoa, surua ja pettymystä – on äärimmäisen vaarallinen ajatus.   Vahvuutta on kyky istua kivun kanssa, yrittämättä keksiä ratkaisua. Haluamme, että tarinat kaatumisesta ja nousemisesta tuodaan meille hopealautasella. Kirjoitettuna kaunolla. Haluamme, että selviytymistarinat etenevät nopeasti kohti katharsiksenomaista uudelleensyntymistä. Näitä tarinoitahan me viljelemme. Kaikkien rakastamia sankarinarratiiveja. Emme puhu siitä, millaista on maata kasvot mudassa, mustelmilla, lyötynä. Emmekä siitä pitkästä tiestä, joka kiemurtelee syvän kuopan ja seuraavan vuorenhuipun välillä. Kun uskallamme tuntea syvästi pettymyksen, ottaa vastaan surun ja menetyksen, pysymme liikkeessä. Elinvoima on liikkeellisyyttä. Hymyillessämme silloin, kun olisi syytä itkeä, riistämme resilienssiltä ne voimavarat, joista se hengittää; myötätunto, anteeksianto, empatia. Kyky tuntea koko tunteiden kirjo. Vahvuutta on kyky istua kivun kanssa, yrittämättä keksiä ratkaisua. Olla läsnä. Emme kaipaa välitöntä ratkaisua, kaipaamme kuulluksi ja ymmärretyksi tulemista.   Tärkein ja ensisijainen tehtävämme on pitää toiselle tilaa. Ratkaisuista pidättäytyminen on…